Mistään ei koskaan voi olla varma. Kaikki tietävät sen. Kaikki voivat varmasti todeta joskus sanoneensa, ettei yhden asian varaan kannata rakentaa koko elämäänsä. "Älä tee yhdestä ihmisestä koko maailmaasi."
Hän tiesi sen myös. Hän oli sanonut nuo sanat. Kertonut nuo samat sanat niin monille ihmisille. "Sä et voi olla varma. Onko tuo viisasta? Kannattaako riskeerata niin paljon?"
Niinpä. Vasta jälkeenpäin hän näki syyllistyneensä itse samaan virheeseen. Kaivaneensa itselleen sen kuopan, johon tarvittavan lapion oli aiemmin yrittänyt niin monen ihmisen kädestä viedä. Mutta omalla kohdallaan sen huomasi aina liian myöhään. Omaa elämäänsä oli vaikea katsoa ulkopuolisen silmin, vaikka kuinka tietäisi sen olevan tarpeellista. Sen huomasi vasta, kun istui kuopan pohjalla ja päälle heitettiin kaksi metriä multaa. Maata, joka tehokkaasti hautasi alleen kaiken tutun ja turvallisen. Ja vaikka sen maan kaivaisikin pois päältä, kaivaisi sen tutun ja turvallisen taas esille, se ei olisi ennallaan. Se ei enää koskaan olisi samanlainen kuin ennen.
Mutta oliko mahdollista elää kaivamatta sitä kuoppaa? Ei ihminen voinut elää luottamatta johonkin. Luottamuksen pettämiseen ei vaadittu paljon, olisi ollut paljon helpompi vain olla kokonaan luottamatta, mutta se ei ollut minkään arvoista. Jos ei luottanut mihinkään, oliko millään pohjaa?
Hän huokaisi. Halu kaivaa sama kuoppa uudelleen hukutti alleen, piteli otteessaan, ei laskenut irti. Vaikka sitten vain sen edellisen viereen, aavistuksen erilaisilla lähtökohdilla. Ja silti hän tiesi, ettei sama uudestaan onnistuisi. Se suhde oli jo haudattu mullan alle. Hän halusi pois, muttei ollut kyllin vahva lähtemään. Kahtia repivä ajatusmaailma piti hänestä kiinni, esti elämästä. Hän oli jumissa, umpikujassa, tienristeyksessä jossa ei tuntunut olevan oikeaa suuntaa johon kääntyä. Jokainen vaihtoehto tuntui huonolta.
Hän voisi lähteä, eikä katsoa taakseen, ei palata koskaan. Mutta kyse ei ollut vain siitä. Hän tunsi itsensä. Hän tiesi, ettei ollut kyllin vahva lähtemän ja pysymään poissa, jos sinä soittaisit yhtenä iltana, ja pyytäisit häntä tulemaan takaisin. Oli itsestäänselvää, että hän tekisi sen miettimättä järjellä.
Hän voisi vain jatkaa suoraan samalla tiellä, joka kuristi, ahdisti, piti liian tiukasti kiinni. Mutta oliko siinä järkeä? Se oli vain jatkuvaa kipua, kuin laittaisi paranevan haavan päälle aina likaisen laastarin, joka piti haavan auki, tulehdutti haavaa ja ympäristöään.
Viimeinen vaihtoehto oli kääntyä siihen suuntaan, joka pelotti häntä kaikkein eniten. Heittää kaikki kortit pöytään, paljastaa kaiken, antaa sinun tehdä se ratkaisu, joka lopulta väkisinkin osottaisi hänelle, minkä suunnan hän valitsisi. Se olisi ratkaisu, jonka hän useimmin teki. Vain osallistua päätöksentekoon, antaa jonkun muun tehdä se lopullinen ratkaisu. Se oli helppoa, mutta samalla raukkamaista.
Hän tunsi hukkuvansa. Happi loppui, henki ei tuntunut kulkevan. Hän hajosi palasiin. Henkisesti, fyysisesti, olisi kohta vain se, jonka päälle se kaksi metriä multaa heitettäisi.
Oiko elämän tarkoituskaan olla hienoa? Oliko elämällä tarkoituskaan olla tarkoitusta? Jos kyse olikin vain siitä, että lopussa nähtäisi, kuka sulkee silmänsä viimeisen kerran rauhassa, kuka katkerana, kuka täysin luovuttaneena. Kuka voisi viimeisinä sanoinaan sanoa tehneensä kaiken mitä ikinä halusikin.
Muut olivat varmasti nähneet kuopan syvenemisen jo aiemmin. Ehkä jo, kun hän vasta seisoi reunalla. Jos hän olisi kuunnellut vaistoaan, sitä pientä ääntä joka sanoi "ota askel taakse", hän ei kenties olisi tässä. Tilanne ei kenties olisi tämä.
Mutta oikeastaan oli myöhäistä katua. Se oli jo turhaa. Asioita tapahtuu. Tämä oli jo tapahtunut. Toivottavasti tarkoituksella. Tämä olisi myöhemmin hänen mielessään oppimiskokemus, vaikka irti päästäminen todella koski.
Luottamus. Se on olemassa, vaikka sen koettaisi kieltää. Lopulta kyse ei olekaan luottamuksesta, vaan rohkeudesta paljastaa kaikki. Kaikki luottavavat johonkin. Lopulta kyse on vain siitä, kuka uskaltaa myöntää luottavansa.
----
Kirjoittajan suusta: Oon itse aina ollut äärettömän huono luottamaan ihmisiin. Miulla on omat syyni siihen. Oon yrittänyt järkeistää tätä asiaa itselleni monilla tavoilla :D tää on oikeestaan vaan täysin randomia ajatuksenjuoksua. Ei siinä tarvitse olla järkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti