White paper

Tuijotin valkoista paperia kädessäni sininen kuulakärkikynä. Pää pursuili ajatuksia, mutta päiväkirjan sivu mun edessäni oli valkoinen. Tyhjä. Ajatusten saaminen sanoiksi ei onnistunut.  En osannut sanoittaa edes itselleni, mitä tunsin tai ajattelin.

Mutta tunsinko loppupeleissä mitään? Ajattelinko siitä edes mitään? Merkkasiko koko asia enää mulle mitään?

Ehkä sen sanoittaminen ja esille asettaminen oli siksi niin vaikeaa. En löytänyt niitä sanoja jotka olisin halunnut, ehkä juuri sen takia, ettei niitä sanoja enää ollut. Ehkä mä olin vain kiinni niissä tunteissa ja vuosien takaisissa muistoissa niin paljon, että kuvittelin mulla olevan jotain sanottavaa. Jotain annettavaa.

Mulla ei ollut. Ne muistot olivat menneitä. Kuten itsekin sanoin, vuosien takaisia. Jos kaikki olisi tapahtunut silloin, vuosia sitten, mulla olisi varmasti ollut paljon sanottavaa. Enemmän kuin nyt, todellakin. Enemmän kuin nyt, kun tällä hetkellä parin sanan saaminen putkeen tuntui aivan liian vaikealta.

Se, mitä mä tunsin riippui kellonajasta. Väsyneenä mä ikävöin. Kaipasin kaikkea sitä lämpöä, joka aikanaan tuntui leijuvan meidän ympärillä. Sitä tunnetta, että oli turvassa ja kuului johonkin. Mä kaipasin sitä kun olin väsynyt. Vain väsyneenä saatoin ottaa puhelimen tai kynän käteen, kirjoittaa surullisten sanojen letkan, harkita niiden lähettämistä. Joku sai mut aina vetäytymään. Jokin esti mua tekemästä sitä. Ja hetken kuluttua mä olin onnellinen, että aina se joku sai mut perääntymään eteenpäin työntymisen sijasta.

Uupuneena ja työn jälkeen rasittuneena mä olin vihainen. Miten kaiken sen jälkeen voi olla noin helppoa kävellä pois. Tämäkö oli kiitos kaikesta menneestä? Tässäkö se todella oli?

Suurimman osan ajasta mun oli kuitenkin tasapainoisempi ja parempi olla kuin aikoihin. Mä olin helpottunut, kun en enää joutunut arvuuttelemaan paikkaani. Mun ei tarvinnut enää miettiä, mikä oli mun paikkani siellä. Mun paikkaani siellä ei enää ollut. Mun paikkani on nyt täällä, ja tähän mä kuulun.  Ei enää yksinäisyyden tunnetta joskus niin tutussa seurassa. Ei ulkopuolisuuden tunnetta, kun tutun porukan inside-vitsit eivät enää sisältäneetkään mua.

Ehken mä siksi osannut sanoittaa tunteitani. Ehkä mä odotin itseltäni sitä itkemistä ja kaipaamista, johon ehkä joskus olisin vajonnut. Olin huomaamattani laskenut irti jo aikoja sitten. Olin huomaamattani lakannut taistelematta uskaltamatta kuitenkaan ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Mä en koskaan ole ollut hyvä tekemään päätöksiä ja ratkaisuja, en nytkään.

Huomaamattani löysin itsestäni positiivisia tunteita. Parempia puolia asioista. Mä saatoin ajoittain ajatella niitä kaikkia muistoja hymyillen. Muistella hetkiä hymyillen, vaikka tiesin koko ajan, ettei samanlaisia enää ikinä tulisi. Tunne oli kuristavan ahdistava, se sai mut surulliseksi. Mutta kuitenkin olin samaan aikaan iloinen, että olin saanut elää nuo hetket, saada ne muistot itselleni.  Ne olivat mun muistojani, mun elämäni hienoja hetkiä. Niitä ei kukaan koskaan voisi ottaa multa pois.

 Ehkä jossain syvimmässä sisimmässäni mä en koskaan lakkaisi toivomasta. Ehkä se tulisi aina elämään mun mukanani.  Mutta asiat muuttuvat. Nyt mä olin tässä hetkessä, ja huomasin miten paljon mulla oikeastaan oli. Miten paljon olin kasvanut.  Ehkä se toivo tulisi aina elämään mun sisälläni, joskus suurempana, mutta tällä hetkellä pienenä. Kellään meistä ei ollut ajankääntäjää, jolla me päästäisi takaisin aikaan pari vuotta sitten. Sen kanssa oli vain pakko ruveta elämään.

Täysin huomaamatta paperi mun edessä on täyttynyt sinisellä musteella kirjoitetuista sanoista.  Ehkä sen tajunnanvirran uudelleen lukeminen saa mut sisäistämään jotain.

Mä hymyilen. Se kaikki tulee aina olemaan jollain tavalla läsnä mun elämässäni. Pienenä osana, valonpiskuna takaraivossa. Koska kolhuista huolimatta se vuosien aikana kehittynyt, vuosia sitten suureksi kasvanut usko, luottamus ja välittäminen ei varmasti millään kuluisi pois mun mielestäni. Sen paikka tulisi aina olemaan siellä, muistojen kanssa.  Lämpönä mun sisälläni.

----
Kirjoittajan suusta: Tajunnanvirtaa maaanantai-iltana glögilasi kädessä, väsyneenä. Liikaa faktaa, liian vähän fiktiota, mutta millonko minä oon osannut kirjottaa päiväkirjaa? Niin. En ikinä. Älkää nähkö täydellisenä totena, mutta muistakaa samalla, että miun fiktiossa on lähes aina faktapohja.

Don't count on me

Mistään ei koskaan voi olla varma. Kaikki tietävät sen. Kaikki voivat varmasti todeta joskus sanoneensa, ettei yhden asian varaan kannata rakentaa koko elämäänsä. "Älä tee yhdestä ihmisestä koko maailmaasi."

Hän tiesi sen myös. Hän oli sanonut nuo sanat. Kertonut nuo samat sanat niin monille ihmisille. "Sä et voi olla varma. Onko tuo viisasta? Kannattaako riskeerata niin paljon?"

Niinpä. Vasta jälkeenpäin hän näki syyllistyneensä itse samaan virheeseen. Kaivaneensa itselleen sen kuopan, johon tarvittavan lapion oli aiemmin yrittänyt niin monen ihmisen kädestä viedä. Mutta omalla kohdallaan sen huomasi aina liian myöhään. Omaa elämäänsä oli vaikea katsoa ulkopuolisen silmin, vaikka kuinka tietäisi sen olevan tarpeellista. Sen huomasi vasta, kun istui kuopan pohjalla ja päälle heitettiin kaksi metriä multaa. Maata, joka tehokkaasti hautasi alleen kaiken tutun ja turvallisen. Ja vaikka sen maan kaivaisikin pois päältä, kaivaisi sen tutun ja turvallisen taas esille, se ei olisi ennallaan. Se ei enää koskaan olisi samanlainen kuin ennen.

Mutta oliko mahdollista elää kaivamatta sitä kuoppaa? Ei ihminen voinut elää luottamatta johonkin. Luottamuksen pettämiseen ei vaadittu paljon, olisi ollut paljon helpompi vain olla kokonaan luottamatta, mutta se ei ollut minkään arvoista. Jos ei luottanut mihinkään, oliko millään pohjaa?

Hän huokaisi. Halu kaivaa sama kuoppa uudelleen hukutti alleen, piteli otteessaan, ei laskenut irti. Vaikka sitten vain sen edellisen viereen, aavistuksen erilaisilla lähtökohdilla. Ja silti hän tiesi, ettei sama uudestaan onnistuisi. Se suhde oli jo haudattu mullan alle. Hän halusi pois, muttei ollut kyllin vahva lähtemään. Kahtia repivä ajatusmaailma piti hänestä kiinni, esti elämästä. Hän oli jumissa, umpikujassa, tienristeyksessä jossa ei tuntunut olevan oikeaa suuntaa johon kääntyä. Jokainen vaihtoehto tuntui huonolta.

Hän voisi lähteä, eikä katsoa taakseen, ei palata koskaan. Mutta kyse ei ollut vain siitä. Hän tunsi itsensä. Hän tiesi, ettei ollut kyllin vahva lähtemän ja pysymään poissa, jos sinä soittaisit yhtenä iltana, ja pyytäisit häntä tulemaan takaisin. Oli itsestäänselvää, että hän tekisi sen miettimättä järjellä.

Hän voisi vain jatkaa suoraan samalla tiellä, joka kuristi, ahdisti, piti liian tiukasti kiinni. Mutta oliko siinä järkeä? Se oli vain jatkuvaa kipua, kuin laittaisi paranevan haavan päälle aina likaisen laastarin, joka piti haavan auki, tulehdutti haavaa ja ympäristöään.

Viimeinen vaihtoehto oli kääntyä siihen suuntaan, joka pelotti häntä kaikkein eniten. Heittää kaikki kortit pöytään, paljastaa kaiken, antaa sinun tehdä se ratkaisu, joka lopulta väkisinkin osottaisi hänelle, minkä suunnan hän valitsisi. Se olisi ratkaisu, jonka hän useimmin teki. Vain osallistua päätöksentekoon, antaa jonkun muun tehdä se lopullinen ratkaisu. Se oli helppoa, mutta samalla raukkamaista.

Hän tunsi hukkuvansa. Happi loppui, henki ei tuntunut kulkevan. Hän hajosi palasiin. Henkisesti, fyysisesti, olisi kohta vain se, jonka päälle se kaksi metriä multaa heitettäisi.

Oiko elämän tarkoituskaan olla hienoa? Oliko elämällä tarkoituskaan olla tarkoitusta? Jos kyse olikin vain siitä, että lopussa nähtäisi, kuka sulkee silmänsä viimeisen kerran rauhassa, kuka katkerana, kuka täysin luovuttaneena. Kuka voisi viimeisinä sanoinaan sanoa tehneensä kaiken mitä ikinä halusikin.

Muut olivat varmasti nähneet kuopan syvenemisen jo aiemmin. Ehkä jo, kun hän vasta seisoi reunalla. Jos hän olisi kuunnellut vaistoaan, sitä pientä ääntä joka sanoi "ota askel taakse", hän ei kenties olisi tässä. Tilanne ei kenties olisi tämä.

Mutta oikeastaan oli myöhäistä katua. Se oli jo turhaa. Asioita tapahtuu. Tämä oli jo tapahtunut. Toivottavasti tarkoituksella. Tämä olisi myöhemmin hänen mielessään oppimiskokemus, vaikka irti päästäminen todella koski.

Luottamus. Se on olemassa, vaikka sen koettaisi kieltää. Lopulta kyse ei olekaan luottamuksesta, vaan rohkeudesta paljastaa kaikki. Kaikki luottavavat johonkin. Lopulta kyse on vain siitä, kuka uskaltaa myöntää luottavansa.

----

Kirjoittajan suusta: Oon itse aina ollut äärettömän huono luottamaan ihmisiin. Miulla on omat syyni siihen. Oon yrittänyt järkeistää tätä asiaa itselleni monilla tavoilla :D tää on oikeestaan vaan täysin randomia ajatuksenjuoksua. Ei siinä tarvitse olla järkeä.

With the words I dare to use

Hei,

mulla on sua ikävä.

Aika outoa, että mä kirjotan sulle sen takia kirjettä, vai mitä? Voisinhan mä vaikka ottaa puhelimen käteen ja soittaa sulle. Tai edes laittaa tekstiviestin. Mutta en mä tiedä. Se tuntuu jotenkin liian vaivalloiselta. Tai. Se ei olisi mulle vaivalloista. Ottaa se puhelin käteen ja kirjottaa sitä viestiä. Tai soittaa sulle, ja puhua tunti toisensa perään päämäärätöntä paskaa jostain täysin asiaa tekemättömästä asiasta.

Musta vaan tuntuu, että se olisi sulle liian vaivalloista.

Sähän olet herranen aika mun veljeni. Mun pikkuveljeni. Se, josta mä aina pidin huolta. Mä katsoin sun perään, kuuntelin sun murheet, puhalsin sun haavoja. Se oli aina niin. Aikaa löytyi aina. Ja niinhän sen piti ollakin.

Sitten, ykskaks – tai ehkä kuitenkin pikkuhiljaa hiipimällä, ennen kuin kumpikaan kerkesi huomata mitään - jotain tapahtu. Elämä tapahtu. Jotain muuttu. ME muututtiin.

Sun elämä alkoi olla ”oh-so-glamorous-fast-and-perfect.” Totta kai mä olin onnellinen sun puolesta. Mä välitän susta. Mulle on tärkeää, että sä olet onnellinen. Mutta mä olisin halunnut olla onnellinen sun kanssasi. Mulle ei vaan tuntunut olevan sijaa. Mä yritin olla mukana, ihan totta yritin, mutta mä väsyin kuuntelemaan, miten sä olit jonkun hienon muotisuunnittelijan kanssa tehnyt sitä, toisen kanssa tätä. Kaikki, mitä sä mun kanssa teit, tuntui olevan sun mielestä vähemmän hienoa, ja sä tunnuit tekevän mun kanssa jotain vain sen takia, että sä tunsit sen velvollisuudeksesi.

Mä aloin vieraantua susta. Ja mä pelästyin sitä. Pelästyin ihan helvetisti, koska en tiennyt, kehen voisin luottaa, jollen voisi luottaa omaan kaksoisveljeeni. Sä tiedät, miten huono mä olen tärkeiden päätösten kanssa. Ainahan sä nauroit mulle, kun mä saatoin tunti toisensa jälkeen pähkäillä kahden sun mielestä täysin identtisen kitaran välillä. Mitä tekemistä kitaroilla on tän kanssa? No ei oikeestaan mitään, mutta kuitenkin.
Siinä kohtaa mun olisi pitänyt tehdä päätös. Mun olisi pitänyt joko antaa olla, pelata ne kortit, ja katsoa mitä tapahtuu, jos mä vaan annan asioiden soljua samalla tavoin omalla painollaan, kuten ne oli siihenkin asti soljuneet. Tai mun olisi pitänyt pysäyttää sun kiireinen elämäsi hetkeksi, ja sanoa sanottavani silloin. Mä en osannut valita. Oikeastaan, mä pelkäsin valita. Kumpikin vaihtoehto olisi pahimmillaan voinut johtaa siihen, että sä olisit kertonut, että mun piti vain hyväksyä se fakta, ettei mulla enää ole sun elämässäsi samanlaista roolia kuin ennen. Sä halusit luoda uraa yksilönä. Et mun kanssani. Et toisena kaksosista. Vaan omana itsenäsi. Yksin.
Sitä mä pelkäsin.

Siksi mä etäännyin susta. Sä tietenkin huomasit sen, ainahan sä huomasit, kysehän oli musta, meistä. Kaikesta huolimatta me tunnetaan toisemme. Tullaan aina tuntemaan, jollain tavalla. Seurasi sananvaihtoa, hampaiden kiristelyä. Jos me oltaisi oltu edelleen teinejä, me oltaisi luultavasti alennuttu taas heittelemään toisiamme paistinpannuilla. Ehkä se olisi ollut parempi. Ehkä se olisi puhdistanut ilmaa enemmän kuin se kaunis, korutettu ja aikuinen sanahelinä, jota me vaihdettiin. Se sai molempien olon tuntumaan paremmalta, mutta todellisuus oli se, ettei mikään muuttunut. Oli silti kaksi erillistä, erimallista palapelin palaa, joita joku tuntematon yritti väkisin saada yhteen saadakseen aikaan sen saman kauniin kohdan palapelistä, joka niistä paloista oli ennen tullut.

Mä en oikeastaan tiedä, mitä mä yritän tällä kirjeellä edes sanoa. Mutta sen mä tiedän, että mulle tulee koko ajan parempi olo sitä mukaan, mitä enemmän sanoja tässä paperilla mun naamani edessä on. Kummallista. Kirjottaminen oli aina enemmän sun juttu. Ehkä meidän osat on mennyt väärinpäin? Ehkä meidän kannattaa seuraavalle levylle kokeilla toisinpäin? Sävellä sä, niin mä sanoitan. Ehkä meidän seuraava levy sitten myy paremmin. – Mutta nyt mä eksyin taas sivuraiteille.

Mä olin aina sun rinnallasi… Vaan jotain pientä ja mitätöntä. Sulla on niin paljon hienoja mielipiteitä kaikesta. Mä vain sanoin jotain, ja sain kaikki nauramaan. Sua puolestaan kaikki kuunteli oikeasti. Sä olit fiksu, sulla oli paljon sanottavaa. Mä tunsin oloni niin tyhmäksi. Miksen mä osannut sanoa mitään sellaista? Tai miksi mun mielipiteeni oli aina sun mielestä väärä? Ehkä joidenkin mielestä se oli vain julkisuusimagoa. Rakkaudesta haaveileva, fiksu ja syvällinen rokkaripoika, ja rääväsuinen huumorimies, joka vain nauratti ihmisiä. Mutta ei. Se oli niin kulissien takanakin. Sulla ei ollut aikaa kuunnella mun mielipiteitäni asioista, koska sä itse olit aina diivamaisesti oikeassa, ja sun mielipiteesi oli absoluuttinen totuus. Varsinkin nyt. Varsinkin, kun me alettiin erkaantua.
Kaikki mun huumorijuttuni tuntuivat vaan ärsyttävän sua. Aivan, kuin mä olisin häirinnyt sua laukomalla typeriä vitsejäni koko ajan. Mä en ymmärtänyt. Ainahan sä nauroit mun jutuilleni. Jollen mä muuta koskaan osannutkaan tehdä, niin mä tiesin, kuinka sut sai nauramaan. Ja nyt sekään ei onnistunut. Eikä sekään ollut hyvä, jos mä olin vakava. Silloin mä olin sulle vihainen jostain.

Mä en tiedä, mitä mä sulta pyydän. Ihan totta en tiedä. Mä vain… Mä haluan kaksoisveljeni takaisin. Meidän välille syntyneen kuilun näkee jo valokuvistakin. Ennen me oltiin lähekkäin, sylikkäin, aivan vierekkäin. Herätettiin ihmisissä epäilyjä ja naurettiin sille. Naurettiin, kun ne kuvitteli, että me oltiin enemmän kuin vain identtiset kaksoset.
Nykyään valokuvissa meidän välissä kävelee joku toinen henkilö. Mä tiedän. Se henkilö on MUN tyttöystäväni. Ei sun. En mä halua sitä ihmistä pois niistä kuvista. Se on mun tyttöni, mä pidän siitä kiinni. Mutta mä haluan sut toiselle puolelleni. Mä haluan teidän väliinne. Mä en halua, että mun tyttöni on meidän välissä. Mä haluan olla teidän välissä.

Se on itsekästä, tiedänhän mä sen. Sä tiedät, että mä haluan olla turvassa. Ja sä tiedät, että mä tunnen olevani täysin turvassa vain, jos sä olet mun rinnallani. Fyysisesti, psyykkisesti, en mä välitä. Kunhan mä tiedän, että sä olet mun rinnallani.
Mä haluan mun veljeni takaisin. En mä vaadi sua hylkäämään sitä elämää, joka sulla on. Enhän mä koskaan voisi pyytää sellaista, koska edelleen mä haluan sun olevan onnellinen. Mä kuitenkin toivoisin, että sä tulisit hieman vastaan, ja tekisit mulle tilaa siinä hienossa muotielämässäsi.

Joohan, pikkuveli? Koska mä en tiedä, kenelle mä kerron paskoja vitsejäni, jollet sä ole kuuntelemassa.

- -The one and only, isoveli.

-----

Kirjoittajan suusta:  Kirjeen kirjoittaminen... Se on niin paljon henkilökohtaisempaa. Enemmän, kuin puhelinsoitto. Paljon enemmän, kuin sähköposti, tekstiviesti, mikään... Käsinkirjoitettu kirje. Se on aito, rehellinen, ja täysin alaston.
Tästä on olemassa 2 versiota. Siinä toisessa on ihmisten nimet. Jätin ne pois tästä versiosta, koska kyseessä on olemassa olevat "julkisuudesta lainatut" henkilöt. Kun joku sen tietää, jättäköön tässä  yhteydessä mainitsemassa ;)
Niin. Tässäkin, kuten suurimassa osassa miun tekstejä, on omalla tavallaan  faktapohja. Jokainen saa tietysti yrittää arvuutella sitä, mutta. Voin veikata, että suurimmassa osassa tapauksista se jää siihen arvailun tasolle :)