White paper

Tuijotin valkoista paperia kädessäni sininen kuulakärkikynä. Pää pursuili ajatuksia, mutta päiväkirjan sivu mun edessäni oli valkoinen. Tyhjä. Ajatusten saaminen sanoiksi ei onnistunut.  En osannut sanoittaa edes itselleni, mitä tunsin tai ajattelin.

Mutta tunsinko loppupeleissä mitään? Ajattelinko siitä edes mitään? Merkkasiko koko asia enää mulle mitään?

Ehkä sen sanoittaminen ja esille asettaminen oli siksi niin vaikeaa. En löytänyt niitä sanoja jotka olisin halunnut, ehkä juuri sen takia, ettei niitä sanoja enää ollut. Ehkä mä olin vain kiinni niissä tunteissa ja vuosien takaisissa muistoissa niin paljon, että kuvittelin mulla olevan jotain sanottavaa. Jotain annettavaa.

Mulla ei ollut. Ne muistot olivat menneitä. Kuten itsekin sanoin, vuosien takaisia. Jos kaikki olisi tapahtunut silloin, vuosia sitten, mulla olisi varmasti ollut paljon sanottavaa. Enemmän kuin nyt, todellakin. Enemmän kuin nyt, kun tällä hetkellä parin sanan saaminen putkeen tuntui aivan liian vaikealta.

Se, mitä mä tunsin riippui kellonajasta. Väsyneenä mä ikävöin. Kaipasin kaikkea sitä lämpöä, joka aikanaan tuntui leijuvan meidän ympärillä. Sitä tunnetta, että oli turvassa ja kuului johonkin. Mä kaipasin sitä kun olin väsynyt. Vain väsyneenä saatoin ottaa puhelimen tai kynän käteen, kirjoittaa surullisten sanojen letkan, harkita niiden lähettämistä. Joku sai mut aina vetäytymään. Jokin esti mua tekemästä sitä. Ja hetken kuluttua mä olin onnellinen, että aina se joku sai mut perääntymään eteenpäin työntymisen sijasta.

Uupuneena ja työn jälkeen rasittuneena mä olin vihainen. Miten kaiken sen jälkeen voi olla noin helppoa kävellä pois. Tämäkö oli kiitos kaikesta menneestä? Tässäkö se todella oli?

Suurimman osan ajasta mun oli kuitenkin tasapainoisempi ja parempi olla kuin aikoihin. Mä olin helpottunut, kun en enää joutunut arvuuttelemaan paikkaani. Mun ei tarvinnut enää miettiä, mikä oli mun paikkani siellä. Mun paikkaani siellä ei enää ollut. Mun paikkani on nyt täällä, ja tähän mä kuulun.  Ei enää yksinäisyyden tunnetta joskus niin tutussa seurassa. Ei ulkopuolisuuden tunnetta, kun tutun porukan inside-vitsit eivät enää sisältäneetkään mua.

Ehken mä siksi osannut sanoittaa tunteitani. Ehkä mä odotin itseltäni sitä itkemistä ja kaipaamista, johon ehkä joskus olisin vajonnut. Olin huomaamattani laskenut irti jo aikoja sitten. Olin huomaamattani lakannut taistelematta uskaltamatta kuitenkaan ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Mä en koskaan ole ollut hyvä tekemään päätöksiä ja ratkaisuja, en nytkään.

Huomaamattani löysin itsestäni positiivisia tunteita. Parempia puolia asioista. Mä saatoin ajoittain ajatella niitä kaikkia muistoja hymyillen. Muistella hetkiä hymyillen, vaikka tiesin koko ajan, ettei samanlaisia enää ikinä tulisi. Tunne oli kuristavan ahdistava, se sai mut surulliseksi. Mutta kuitenkin olin samaan aikaan iloinen, että olin saanut elää nuo hetket, saada ne muistot itselleni.  Ne olivat mun muistojani, mun elämäni hienoja hetkiä. Niitä ei kukaan koskaan voisi ottaa multa pois.

 Ehkä jossain syvimmässä sisimmässäni mä en koskaan lakkaisi toivomasta. Ehkä se tulisi aina elämään mun mukanani.  Mutta asiat muuttuvat. Nyt mä olin tässä hetkessä, ja huomasin miten paljon mulla oikeastaan oli. Miten paljon olin kasvanut.  Ehkä se toivo tulisi aina elämään mun sisälläni, joskus suurempana, mutta tällä hetkellä pienenä. Kellään meistä ei ollut ajankääntäjää, jolla me päästäisi takaisin aikaan pari vuotta sitten. Sen kanssa oli vain pakko ruveta elämään.

Täysin huomaamatta paperi mun edessä on täyttynyt sinisellä musteella kirjoitetuista sanoista.  Ehkä sen tajunnanvirran uudelleen lukeminen saa mut sisäistämään jotain.

Mä hymyilen. Se kaikki tulee aina olemaan jollain tavalla läsnä mun elämässäni. Pienenä osana, valonpiskuna takaraivossa. Koska kolhuista huolimatta se vuosien aikana kehittynyt, vuosia sitten suureksi kasvanut usko, luottamus ja välittäminen ei varmasti millään kuluisi pois mun mielestäni. Sen paikka tulisi aina olemaan siellä, muistojen kanssa.  Lämpönä mun sisälläni.

----
Kirjoittajan suusta: Tajunnanvirtaa maaanantai-iltana glögilasi kädessä, väsyneenä. Liikaa faktaa, liian vähän fiktiota, mutta millonko minä oon osannut kirjottaa päiväkirjaa? Niin. En ikinä. Älkää nähkö täydellisenä totena, mutta muistakaa samalla, että miun fiktiossa on lähes aina faktapohja.