Hei,
mulla on sua ikävä.
Aika outoa, että mä kirjotan
sulle sen takia kirjettä, vai mitä? Voisinhan mä vaikka ottaa puhelimen
käteen ja soittaa sulle. Tai edes laittaa tekstiviestin. Mutta en mä
tiedä. Se tuntuu jotenkin liian vaivalloiselta. Tai. Se ei olisi mulle
vaivalloista. Ottaa se puhelin käteen ja kirjottaa sitä viestiä. Tai
soittaa sulle, ja puhua tunti toisensa perään päämäärätöntä paskaa
jostain täysin asiaa tekemättömästä asiasta.
Musta vaan tuntuu, että se olisi sulle liian vaivalloista.
Sähän
olet herranen aika mun veljeni. Mun pikkuveljeni. Se, josta mä aina
pidin huolta. Mä katsoin sun perään, kuuntelin sun murheet, puhalsin sun
haavoja. Se oli aina niin. Aikaa löytyi aina. Ja niinhän sen piti
ollakin.
Sitten, ykskaks – tai ehkä kuitenkin pikkuhiljaa
hiipimällä, ennen kuin kumpikaan kerkesi huomata mitään - jotain
tapahtu. Elämä tapahtu. Jotain muuttu. ME muututtiin.
Sun elämä
alkoi olla ”oh-so-glamorous-fast-and-perfect.” Totta kai mä olin
onnellinen sun puolesta. Mä välitän susta. Mulle on tärkeää, että sä
olet onnellinen. Mutta mä olisin halunnut olla onnellinen sun kanssasi.
Mulle ei vaan tuntunut olevan sijaa. Mä yritin olla mukana, ihan totta
yritin, mutta mä väsyin kuuntelemaan, miten sä olit jonkun hienon
muotisuunnittelijan kanssa tehnyt sitä, toisen kanssa tätä. Kaikki, mitä
sä mun kanssa teit, tuntui olevan sun mielestä vähemmän hienoa, ja sä
tunnuit tekevän mun kanssa jotain vain sen takia, että sä tunsit sen
velvollisuudeksesi.
Mä aloin vieraantua susta. Ja mä pelästyin
sitä. Pelästyin ihan helvetisti, koska en tiennyt, kehen voisin luottaa,
jollen voisi luottaa omaan kaksoisveljeeni. Sä tiedät, miten huono mä
olen tärkeiden päätösten kanssa. Ainahan sä nauroit mulle, kun mä
saatoin tunti toisensa jälkeen pähkäillä kahden sun mielestä täysin
identtisen kitaran välillä. Mitä tekemistä kitaroilla on tän kanssa? No
ei oikeestaan mitään, mutta kuitenkin.
Siinä kohtaa mun olisi
pitänyt tehdä päätös. Mun olisi pitänyt joko antaa olla, pelata ne
kortit, ja katsoa mitä tapahtuu, jos mä vaan annan asioiden soljua
samalla tavoin omalla painollaan, kuten ne oli siihenkin asti soljuneet.
Tai mun olisi pitänyt pysäyttää sun kiireinen elämäsi hetkeksi, ja
sanoa sanottavani silloin. Mä en osannut valita. Oikeastaan, mä pelkäsin
valita. Kumpikin vaihtoehto olisi pahimmillaan voinut johtaa siihen,
että sä olisit kertonut, että mun piti vain hyväksyä se fakta, ettei
mulla enää ole sun elämässäsi samanlaista roolia kuin ennen. Sä halusit
luoda uraa yksilönä. Et mun kanssani. Et toisena
kaksosista. Vaan omana itsenäsi. Yksin.
Sitä mä pelkäsin.
Siksi
mä etäännyin susta. Sä tietenkin huomasit sen, ainahan sä huomasit,
kysehän oli musta, meistä. Kaikesta huolimatta me tunnetaan toisemme.
Tullaan aina tuntemaan, jollain tavalla. Seurasi sananvaihtoa, hampaiden
kiristelyä. Jos me oltaisi oltu edelleen teinejä, me oltaisi
luultavasti alennuttu taas heittelemään toisiamme paistinpannuilla. Ehkä
se olisi ollut parempi. Ehkä se olisi puhdistanut ilmaa enemmän kuin se
kaunis, korutettu ja aikuinen sanahelinä, jota me vaihdettiin. Se sai
molempien olon tuntumaan paremmalta, mutta todellisuus oli se, ettei
mikään muuttunut. Oli silti kaksi erillistä, erimallista palapelin
palaa, joita joku tuntematon yritti väkisin saada yhteen saadakseen
aikaan sen saman kauniin kohdan palapelistä, joka niistä paloista oli
ennen tullut.
Mä en oikeastaan tiedä, mitä mä yritän tällä
kirjeellä edes sanoa. Mutta sen mä tiedän, että mulle tulee koko ajan
parempi olo sitä mukaan, mitä enemmän sanoja tässä paperilla mun naamani
edessä on. Kummallista. Kirjottaminen oli aina enemmän sun juttu. Ehkä
meidän osat on mennyt väärinpäin? Ehkä meidän kannattaa seuraavalle
levylle kokeilla toisinpäin? Sävellä sä, niin mä sanoitan. Ehkä meidän
seuraava levy sitten myy paremmin. – Mutta nyt mä eksyin taas
sivuraiteille.
Mä olin aina sun rinnallasi… Vaan jotain pientä ja
mitätöntä. Sulla on niin paljon hienoja mielipiteitä kaikesta. Mä vain
sanoin jotain, ja sain kaikki nauramaan. Sua puolestaan kaikki kuunteli
oikeasti. Sä olit fiksu, sulla oli paljon sanottavaa. Mä tunsin oloni
niin tyhmäksi. Miksen mä osannut sanoa mitään sellaista? Tai miksi mun
mielipiteeni oli aina sun mielestä väärä? Ehkä joidenkin mielestä se oli
vain julkisuusimagoa. Rakkaudesta haaveileva, fiksu ja syvällinen
rokkaripoika, ja rääväsuinen huumorimies, joka vain nauratti ihmisiä.
Mutta ei. Se oli niin kulissien takanakin. Sulla ei ollut aikaa
kuunnella mun mielipiteitäni asioista, koska sä itse olit aina
diivamaisesti oikeassa, ja sun mielipiteesi oli absoluuttinen totuus.
Varsinkin nyt. Varsinkin, kun me alettiin erkaantua.
Kaikki mun
huumorijuttuni tuntuivat vaan ärsyttävän sua. Aivan, kuin mä olisin
häirinnyt sua laukomalla typeriä vitsejäni koko ajan. Mä en ymmärtänyt.
Ainahan sä nauroit mun jutuilleni. Jollen mä muuta koskaan osannutkaan
tehdä, niin mä tiesin, kuinka sut sai nauramaan. Ja nyt sekään ei
onnistunut. Eikä sekään ollut hyvä, jos mä olin vakava. Silloin mä olin
sulle vihainen jostain.
Mä en tiedä, mitä mä sulta pyydän.
Ihan totta en tiedä. Mä vain… Mä haluan kaksoisveljeni takaisin. Meidän
välille syntyneen kuilun näkee jo valokuvistakin. Ennen me oltiin
lähekkäin, sylikkäin, aivan vierekkäin. Herätettiin ihmisissä epäilyjä
ja naurettiin sille. Naurettiin, kun ne kuvitteli, että me oltiin
enemmän kuin vain identtiset kaksoset.
Nykyään valokuvissa meidän
välissä kävelee joku toinen henkilö. Mä tiedän. Se henkilö on MUN
tyttöystäväni. Ei sun. En mä halua sitä ihmistä pois niistä kuvista. Se
on mun tyttöni, mä pidän siitä kiinni. Mutta mä haluan sut toiselle
puolelleni. Mä haluan teidän väliinne. Mä en halua, että mun tyttöni on
meidän välissä. Mä haluan olla teidän välissä.
Se on itsekästä,
tiedänhän mä sen. Sä tiedät, että mä haluan olla turvassa. Ja sä tiedät,
että mä tunnen olevani täysin turvassa vain, jos sä olet mun
rinnallani. Fyysisesti, psyykkisesti, en mä välitä. Kunhan mä tiedän,
että sä olet mun rinnallani.
Mä haluan mun veljeni
takaisin. En mä vaadi sua hylkäämään sitä elämää, joka sulla on. Enhän
mä koskaan voisi pyytää sellaista, koska edelleen mä haluan sun olevan
onnellinen. Mä kuitenkin toivoisin, että sä tulisit hieman vastaan, ja
tekisit mulle tilaa siinä hienossa muotielämässäsi.
Joohan, pikkuveli? Koska mä en tiedä, kenelle mä kerron paskoja vitsejäni, jollet sä ole kuuntelemassa.
- -The one and only, isoveli.
-----
Kirjoittajan suusta: Kirjeen kirjoittaminen... Se on niin
paljon henkilökohtaisempaa. Enemmän, kuin puhelinsoitto. Paljon enemmän,
kuin sähköposti, tekstiviesti, mikään... Käsinkirjoitettu kirje. Se on
aito, rehellinen, ja täysin alaston.
Tästä on olemassa 2 versiota. Siinä toisessa on ihmisten nimet. Jätin ne pois tästä versiosta, koska kyseessä on olemassa olevat "julkisuudesta lainatut" henkilöt. Kun joku sen tietää, jättäköön tässä yhteydessä mainitsemassa ;)
Niin. Tässäkin, kuten suurimassa osassa miun tekstejä, on omalla tavallaan faktapohja. Jokainen saa tietysti yrittää arvuutella sitä, mutta. Voin veikata, että suurimmassa osassa tapauksista se jää siihen arvailun tasolle :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti